Valmennussuhde käsittää yksinkertaisimmillaan kaksi ihmistä: valmentajan ja valmennettavan. He muodostavat keskenään kahdenvälisen suhteen, jota Jowett ja Poczwardowski kuvaavat (1) ”tilana, jossa valmentajan ja urheilijan ajatukset, tunteet ja käyttäytyminen ovat vastavuoroisesti ja kausaalisesti yhteydessä toisiinsa”. Valmennussuhde voidaan näin ollen nähdä dynaamisena prosessina, jota molempien osapuolien toiminta ja ajatukset joko positiivisella tai negatiivisella tavalla muovaavat. Huolimatta siitä, että vahvemmaksi koetut valmennussuhteet ovat johtaneet parempiin suorituksiin (2), vähentäneet epäonnistumisen pelkoa (3) ja lisänneet valmennettavien sitoutumista (4), ovat positiivista valmennussuhdetta edistävät käytännöt jääneet vähemmälle huomiolle.

Etenkin fyysisten ominaisuuksien kehittämisestä vastaavien valmentajien rooli nähdään turhan usein yksiulotteisesti lajisuoritusta palvelevien ominaisuuksien kehittämisen ja loukkaantumisten ennaltaehkäisyn kautta, jolloin positiivisen valmennussuhteen luominen ja ylläpito tulee merkityksestään huolimatta rajattua vastuualueen ulkopuolelle (5). Tutkimus onkin keskittynyt valtaosin valmentajien tekniseen osaamiseen (6), siinä missä valmentajuuden psykososiaalinen puoli on tullut sivuutetuksi. Vaikka substanssiosaamista voidaan perustellusti pitää edellytyksenä hyvälle valmentajalle, on yhä lisääntyneen näytön myötä tunnistettu myös valmennussuhteen merkitys tuloksekkaan valmennusprosessin taustalla (7). Coten ja Gilbertin luomassa ”asiantuntevan valmentajan mallissa” (8) ammatilliset, ihmissuhde- ja itsesäätelytaidot muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jonka voidaan nähdä edustavan hyvää valmentajuutta.

Yksilö valmennussuhteen keskiössä

Keskeinen kirjallisuuden tunnistama teema, joka lähes poikkeuksetta mainitaan positiivisen ja yksilölähtöisen valmennussuhteen yhteydessä on valmentajan asema suhteessa valmennettavaan. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa valmentajan ymmärrystä asettaa päätöksenteossa kaikki huomio palvelemaan valmennettavan tarpeita oman edun sijaan. Asettamalla yksilö oman oppimisprosessinsa keskiöön voidaan vahvistaa omistajuutta ja koettua autonomian tunnetta, jonka on havaittu olevan merkittävä tekijä positiivisen valmennussuhteen luomiseksi (9). Tätä tukeakseen valmentajan tulisi tarkasti aistia ja havainnoida saamaansa palautetta ja muokata lähestymistapaansa kulloinkin siten, että erilaiset yksilöt tulevat huomioiduksi.

Gilbert ja Baldis esittävätkin (6), että valmentajan tunneälykkyyden ja itsetuntemuksen kehittäminen voivat auttaa muodostamaan parempia valmennussuhteita. Itsensä tunteva valmentaja tunnistaa auktoriteettiasemansa valmennussuhteessa, ollen samalla kuitenkin riittävän nöyrä ymmärtämään tehtävänsä, joka on tukea valmennettavaa parhaalla mahdollisella tavalla tämän tavoitteissa. Toisin sanoen, valmentajan on tässä tehtävässään koettava itsensä riittävän arvokkaaksi, jonka seurauksena hän on valmis täyttämään roolinsa ja velvollisuutensa ilman liian suurta käsitystä itsestään tai tarvetta palvella omaa etuaan. Tämän lisäksi valmentajan on tärkeää omata myös rehellinen näkemys omista kyvyistään. Oman osaamisen yliarviointi tai huomion suuntaaminen siihen väärällä hetkellä voi näyttäytyä ylimielisyytenä, kun taas jatkuva kykyjensä aliarviointi saattaa johtaa uskottavuuden heikkenemiseen. Näiden välissä kulkee valmentaja, joka todella ymmärtää omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja on valmis avoimesti keskustelemaan niistä silloin, kun se on olosuhteiden puolesta tarkoituksenmukaista. (10)

Edelliseen viitaten valmentajan koulutustausta ja substanssiosaaminen vaikuttaisi olevan valmennettavien silmissä tärkeä uskottavuutta lisäävä tekijä (11, 9). Mahdollisena koulutuksen tuomana etuna nähdään kyky sopeutua muutoksiin ja ohjata toimintaa tavalla, jossa tavoitellun lopputuloksen todennäköisyys kasvaa (11). Szedlakin ja kumppaneiden tutkimuksessa (9) urheilijat kuvailivat tätä myös termillä ”tarkkaavaisuus”, jonka merkkinä he pitivät valmentajan yksilöllistä lähestymistä harjoittelun suunnitteluun ja ohjaukseen. Toisaalta asiantuntevalta valmentajalta löytyy riittävästi nöyryyttä myöntää virheensä tai kertoa, ettei tiedä vastausta.

Yhtä lailla tärkeäksi koetaan luottamuksellinen suhde, jossa valmennettava huomioidaan kokonaisvaltaisesti ja hänen tunteistaan ollaan aidosti kiinnostuneita. Molemminpuolinen ymmärrys toisesta yksilönä edistää keskinäistä vuorovaikutusta ja lisää osapuolien tyytyväisyyttä valmennussuhteeseen (12). Avoimuus ja oman haavoittuvuuden esille tuominen vaatii rohkeutta, joka etenkin alkuun voi olla haastavaa, mutta jonka saavuttamiseen tulisi suhteessa tietoisesti pyrkiä. Esimerkiksi valmentajan omien, kontekstiin sidottujen haasteiden jakaminen voi tarjota valmennettavalle samaistumispintaa, joista vastaavalla hetkellä on mahdollista saada tukea. Vastoinkäymisten keskellä ja negatiivisten tunteiden vallassa voi olla lannistavaa uskoa, ettei valmentajasi ole koskaan kamppaillut minkään kanssa, kun omalle kohdalle osuneet haasteet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Kuten edellisessä blogitekstissä kuvattiin, on kehittyminen useiden eri osatekijöiden summa, jolloin valmentajan tärkeäksi tehtäväksi nousee kokonaisuuden hallinta – kyky astua etäämmäksi ja katsoa laajempaa kuvaa. Tällä tarkoitetaan sitä, että valmennusprosessin keskiöön asetetaan valmennettavan pitkän aikavälin kehitys sen sijaan, että huomio kiinnittyisi päivittäisvalmennuksen yksityiskohtiin tai lyhyen aikavälin tavoitteisiin, jotka ovat osin prosessiin nähden irrallisia.

Valmentaja, jonka näkökulma on lyhytnäköinen ja itsekeskeinen, saattaa valmentaa – ehkä osin tiedostamattakin tavalla, joka saa asiakkaan tuntemaan itsensä riippuvaiseksi valmentajasta ja luo siten tarpeen pysyä mukana. Toisaalta taustalla saattaa vaikuttaa myös väärinymmärrys yksilölähtöisen valmennuksen todellisesta luonteesta, sillä asiakkaan lähtökohdat ja tavoitteet huomioivat harjoitusohjelmat ja ravintosuunnitelmat eivät vielä itsessään tee valmennuksesta yksilölähtöistä. Esimerkiksi valmiiksi luodun ravintosuunnitelman sijaan yksilölähtöisen ajattelutavan omaksunut valmentaja saattaisi lähestyä tilannetta tavalla, jossa yhdessä asiakkaan kanssa käydään läpi annoskoon arviointiin, makroravinteiden seurantaan ja ateriasuunnitteluun liittyviä taitoja. Yksinkertaisten ja nopeiden ratkaisujen sijaan tulisi valmennuksessa siis omaksua opettavainen asenne, jolla vahvistetaan yksilön omistajuutta.

Näin ollen valmentaja, joka on kiinnostunut edistämään pitkän aikavälin kehitystä, pyrkii valmentamaan tavalla, joka tekee hänestä ajan mittaan vähemmän tarpeellisen edistäen valmennettavan autonomiaa, pätevyyttä ja itseluottamusta niin, että asiakas on jossain kohti valmis ottamaan asiat aiempaa vahvemmin omiin käsiin. Tämän vuoksi hyvä valmentaja selittää miten jokin asia tehdään, miksi se tehdään ja miten se palvelee pidemmän aikavälin kehitystä. Tai kuten yksilölähtöistä valmennusta käsittelevässä tutkimusartikkelissa asia tiivistetään: ”Tällaisen näkökulman avulla valmentaja voi auttaa asiakasta järkeistämään edistymistään, luomaan realistisia tavoitteita, hallitsemaan odotuksia ja ylläpitämään motivaatiota” (10).

Lähteet:

1. Jowett S, Poczwardowski A. Understanding the coach-athlete relationship. In Jowette S, Lavalleee D (eds): Social Psychology in Sport. Champaign, IL: Human Kinetics, 2007. pp. 3–14.

2. Hampson R, Jowett S. Effects of coach leadership and coach- athlete relationship on collective efficacy. Scand J Med Sci Sports 24: 454–460,2014.

3. Sagar SS, Busch BK, Jowett S. Success and failure, fear of failure, andcoping responses of adolescent academy football players. J Appl SportPsychol 22: 213–230, 2010.

4. Nikbin D, Hyun SS, Iranmanesh M, Foroughi B. Effects of perceivedjustice for coaches on athletes’ trust, commitment, and perceived performance: A study of futsal and volleyball players. Int J Sports Sci Coach 9:561–578, 2014.

5. Hartshorn MD, Read PJ, Bishop C, Turner AN. Profile of a strength and conditioning coach: Backgrounds, duties, and perceptions. Strength CondJ 38: 89–94, 2016

6. Gilbert WD, Baldis MW. Becoming an effective strength and conditioningcoach. Strength Cond J 36: 28–34, 2014.

7. Vella SA,Oades LG, Crowe TP. A pilot test of transformational leadershiptraining for sports coaches: Impact on the development of adolescentathletes. Int J Sports Sci Coach 8: 513–530, 2013.

8. Côté, J., & Gilbert, W. An Integrative Definition of Coaching Effectiveness and Expertise. International Journal of Sports Science & Coaching, 4(3), 307–323. 2009.

9. Szedlak C, Smith MJ, Day MC, Greenlees IA. Effective behaviours ofstrength and conditioning coaches as perceived by athletes. Int J Sports SciCoach 10: 967–984, 2015.

10. Garner, P., Roberts, W. M., Baker, C., & Côté, J. Characteristics of a person-centred coaching approach. International Journal of Sports Science & Coaching, 17(4), 722–733. 2022.

11. Foulds SJ, Hoffmann SM, Hinck K, Carson F. The coach–athlete relationshipin strength and conditioning: High performance athletes’ perceptions.Sports 7: 244, 2019.

12. Eisner MT, Elder C, Elder AS, Kelly C. Collegiate athletes’ perceptions on the importance of strength and conditioning coaches and their contribution to increased athletic performance. J Athl Enhanc 3: 2, 2014.