Nykymaailman urheilu- ja liikuntakentällä on viime vuosina ollut nähtävissä ”evidence-based” valmentajien, personal trainereiden ja ohjaajien nouseminen pintaan eräänlaisena vastaiskuna perinteisiin nojaavalle valmennuskulttuurille. Itsessään tämä on tietenkin hieno asia, onhan tutkittuun tietoon perustuvat päätökset lähtökohtaisesti tavoiteltava asia. Samalla tuo termi, “evidence-based”, vilahtelee useissa teksteissä ja eri toimijoiden toimintakuvauksissa ilman, että sen tarkoitusta juurikaan avataan. Onkin syytä tarkastella tarkemmin, mitä näyttöön perustuva toiminta oikeastaan tarkoittaa.

Näyttöön perustuva toiminta (evidence-based practice l. EBP) on peräisin lääketieteen alalta, jossa jo 1800-luvun loppupuolella pyrittiin tuomaan empiirisistä tutkimuksista saatua tietoa käytäntöön vaikkakin virallisesti EBP ja siihen kytköksissä oleva toimintakulttuuri on luotu vasta 1990-luvulla (1). Tarkoituksena oli vähentää uskomuksiin, tapoihin ja kaikenlaiseen hölynpölyyn perustuvia hoitomenetelmiä. EBP pohjaakin kolmikantaiseen päätöksentekomalliin, jossa paras mahdollinen tieteellinen tieto yhdistetään lääkärin omaan kokemukseen ja osaamiseen sekä potilaan arvoihin ja valintoihin (1). Erityisen tärkeää on ottaa huomioon, että vakuuttavinkaan tutkimustieto ei kumoa lääkärin omaa kokemusta ja tuntemusta potilaasta tai potilaan tahtoa, jolloin hoitopäätös tapahtuu aina tietyssä kontekstissa ja muovautuu potilaan tarpeiden mukaan.

Tietyllä tapaa valmentajan toiminta heijastelee terveysalan ammattilaisen toimintaa, oli kyse sitten taito/tekniikka/laji- tai fyysisten ominaisuuksien kehittämisestä. Yksilön taitoja/ominaisuuksia/tekniikkaa arvioidaan, tehdään tilanteeseen sopivia analyyseja ja lopulta suunnitelma tavoitteiden saavuttamiseksi. Suunnitelmaa arvioidaan ja muutetaan tarpeen mukaan tilanteen edetessä. Loogisesti ajateltuna EBP:n kolmikantainen päätöksentekomalli pitäisi valmennuskontekstissakin olla päätöksenteon pohjana. Kuitenkin usein valmentajanpolku saa alkusysäyksensä omasta urheilijataustasta, jolloin vaarana on päätösten pohjaaminen perimätiedon varaan, joka voi taas olla mihinkään pohjaamaton ”näin ollaan aina tehty” -käytäntö (2). Lisäksi tätä tietynlaista kehäajattelua ylläpitää myös valmentajien tapa ottaa oppia lähinnä toisilta valmentajilta (3). Tällöin uuden tutkimustiedon omaksuminen ja sen jalkauttaminen käytännön valmennukseen voi jäädä hataraksi.

Toisaalta toisesta ääripäästä löytyy lähes yksinomaan tutkimustietoon luottava ”research-based” -leiri, jossa valmennuspäätökset perustuvat ainoastaan tieteellisten tutkimusten tuloksiin. Vaikka tutkimustiedon pitäisi ohjata päätöksentekoa, astutaan tässä herkästi harhaan. Urheilusuoritus ja suorituskyky ovat yleensä monen tekijän yhteispeliä, jossa roolia näyttelevät biologisten, fysiologisten ja biomekaanisten prosessien lisäksi psyykkiset, sosiaaliset ja muut ympäristötekijät, puhumattakaan teknistaktisista ulottuvuuksista (4). Usein tutkimuksissa joudutaan turvautumaan tietynlaiseen yksinkertaistamiseen, jotta mitattavien muuttujien hallinta olisi käytännöllisesti edes mahdollista. On myös ymmärrettävä näkökulma, josta tutkijat ovat ongelmaansa lähestyneet ja kuinka yleistettäviä tulokset tällöin ovat. Tiede tarjoaakin näin todennäköisyyksiä absoluuttisten totuuksien sijaan, jolloin valmentajan on ymmärrettävä urheilijansa ja sovellettava tietoa kontekstispesifisti, tuoden oman kokemuksensa ja osaamisensa yhtälöön mukaan (4). Vaikka tieteellinen tutkimus tässä hieman kritiikkiä saa osakseen, on kuitenkin muistettava, että tiede on luotettavin tapa uuden tiedon tuottamiseen eikä sitä ole syytä vähätellä. Tieteellinen tieto siis ehdottomasti voi ja sen pitääkin ohjata päätöksentekoa, mutta samalla on myös ymmärrettävä sen rajoitukset.

Näyttöön perustuva toiminta on loogista tasapainottelua omien kokemusten, osaamisen ja tutkimustiedon välillä, jolloin niistä syntyvää soppaa voidaan keittää ja maustaa eri tavoin kontekstin mukaan. Kolmikantaisesta päätöksenteosta kuitenkin puuttuu edelleen valmennettavan omat valinnat ja preferenssit. Kuten aikaisemmin mainittiin, on tämä hierarkiassa yhtä korkealla tutkimustiedon ja valmentajan kokemusten kanssa. Yhtenä anekdoottina voidaan mainita esimerkiksi kiekonheiton olympiavoittaja Daniel Ståhl. Valmentajan mukaan Ståhl tykkää tehdä maastavetoa vaikka sen kehittämisestä tuskin on hyötyä enää kiekonheittoa ajatellen. Valmennusopillisesti todennäköisesti järkevintä olisi keskittää tuokin harjoituspanos johonkin muuhun, mutta maastavedon korvaaminen voisi vaikuttaa negatiivisesti Ståhlin motivaatioon ja sitoutuneisuuteen heikentyneen autonomian kautta. Näin ollen kokonaisuuden kannalta järkevin valinta lienee sallia Ståhlin tehdä jatkossakin maastavetoa.

Valmentaminen onkin myös paljon muuta kuin vain loppuunsa hiottujen harjoitusohjelmien tuottamista ja valmennettavan suorituskyvyn esiintuontia. Voidaan puhua niin kutsutusta henkilökeskeisestä valmentamisen näkökulmasta. Siitä sekä valmentamisen perusfilosofiasta lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Lähteet:

1. Masic, I., Miokovic, M., & Muhamedagic, B. 2008. Evidence based medicine - new approaches and challenges. Acta informatica medica : AIM : journal of the Society for Medical Informatics of

   Bosnia & Herzegovina : casopis Drustva za medicinsku informatiku BiH, 16(4), 219–225.

2. Lemyre, F., Trudel, P. & Durand-Bush, N. 2007. How youth-sport coaches learn to coach. The sport psychologist, 21(2), 191-209.

3. Erickson, K., Bruner, M.W., MacDonald, D.J. & Côté, J. 2008. Gaining insight into actual and preferred sources of coaching knowledge. International Journal of Sports Science & Coaching, 3(4), 527-538.

4. Jeffreys, I. 2015. Evidence-based practice in strength and conditioning–reality or fantasy? Professional Strength and Conditioning, 39, 7-14.